Sain kauan kaipaamani hyllykön. Aluksi koin tarvitsevani kirjahyllyä, koska minulla ei sellaista ollut ja koska kirjoja oli ja koska vanha piironkini natisi kirjaröykkiöiden painosta.

Sitten tuli Punainen Sohva.

Sohva valloitti pienen asuntoni. Olin ennen sen tuloa miettinyt pitkään ja hartaasti, ottaisinko hyllyn vai sohvan, jos alkaisi näyttää siltä, että valinta on tehtävä. Sohva teki valinnan puolestani. Se vain ilmestyi keskelle huonetta ja oli ensi hetkestä alkaen kuin kotonaan. Se otti tilan haltuunsa niin salakavalasti, että sai minutkin rakastumaan itseensä ja uskomaan, että nyt vasta kaikki oli niin kuin pitikin.

Hyvin nopeasti aloin pitää Sohvaa itsestään selvyytenä. Se tosin kerjäsi sitä alun alkaenkin, kun uskotteli minulle olevansa huoneessani juuri sille luodulla paikalla. Muut asiat alkoivat pohdituttaa. Kun minulla on asiat liian hyvin, alan pohtia liikaa, niin että pian mikään ei varmasti ole hyvin. Pieni pääni ajautui umpikujaan, mieleni oli yhtä sekamelskaa. Pään monet selvittämättömät sotkut tuntuivat tuplaantuvan käytännön elämän hoitamattomilla asioilla.

Aloin taas kaivata hyllyä, enemmän kuin koskaan. Tällä kertaa motiivina oli elämän hallinta. Tuntuisi paremmalta, jos saisi yhden pitkään kaavaillun hankinnan tehtyä. Vieläkin paremmalta tuntuisi se, että saisin kirjani järjestykseen. Saisin jotain järjestykseen. Ehkä hyllyttämisellä olisi informatiivinenkin vaikutus; helpommin saatavilla olevat yleishyödylliset kirjani eivät ehkä jäisikään lukematta, ja minusta tulisikin fiksu ja filmaattinen vastoin kaikkia ennakko-odotuksia.

Ja niin kuin niin useasti viime aikoina, eniten kaipaamaani tarjotaan minulle juuri oikealla hetkellä. Nyt olen Hyllykön onnellinen omistaja ja odottelen innolla tulevaa sielunrauhaa.