Minusta oli hämmentävää käydä lomalla kotipaikkakunnallani.

En ole koskaan kaivannut takaisin entiseen kotikaupunkiini. Siellä ei ole mitään minulle. Enimmäkseen vain ikäviä muistoja. Se ei tunnu kodilta. Minun kotini on nyt opiskelupaikkakunnallani. Se on tuntunut alusta asti enemmän omalta paikalta. Erityisesti nykyinen asuntonikin tuntuu kodilta, ja myös näyttää siltä. Se on minun näköiseni, keskeneräisenäkin. Se on oma, turvallinen paikkani maailmassa, jossa minulla on lupa tehdä asiat omalla tavallani.

Loppujen lopuksi en tiedä, mikä määrää sen, että joku paikka tuntuu kodilta tai muuten itselle sopivalta paikalta. Riippuuko se sittenkään paikkakunnan tai asunnon viihtyisyydestä. Ehkä koti muodostuu siitä kokonaisuudesta, johon kuuluvat ystävät, asunto, kaupungin palvelut ja oma itse. Koti on siellä, missä on hyvä olla oman itsensä kanssa.

En osaa potea edes huonoa omaatuntoa siitä, etten käy usein äitiä tervehtimässä. Minulle on suorastaan vastenmielistä käydä kyseisellä paikkakunnalla. Ääneen usein haukun kaupunkia, ilmapiiriä, kaupunkikuvaa, palveluja. Eiköhän syyt tunteisiini löydy kuitenkin sisimmästäni. Se ei ole koti, koska siellä ei ole hyvä olla. Se taas johtuu enimmäkseen ihan jostain muusta kuin kaupungista itsestään. Niistä muistoista. Vaikeista muistoista, joiden ansiosta olen nyt se, joka olen ja joita en siksi antaisi pois, mutta joita en myöskään haluaisi kokea uudelleen. Päivänselvä päättelyketju, mutta ymmärsin sen itse asiassa vasta nyt ensimmäistä kertaa.

Asuinalueella, jossa äitini asuu koin nyt lisäksi voimakkaasti, etten kuulu joukkoon. Koin itseni vierailijaksi. Eksyneeksi oikeastaan. Näytin ja kuulostin erilaiselta kuin kaikki muut.  Minusta ainakin itsestäni tuntui, että pistin pahasti silmään. Ruusunnuppu tunkiolla. Ikävähkö vertaus. Sen voisi käsittää niin, että pidän itseäni parempana kuin muut. Toivottavasti kyse ei ole siitä. Mutta erilaisena kyllä pidän. Täysin vieraantuneena paikasta, jota joskus olen kutsunut kodikseni.