Eilen itkiessäni itseäni uneen olin aika vähällä nousta sängystä kirjoittamaan runoa, joka yritti mielessäni muotoutua.

Muistelen kirjoittaneeni lyhyitä riimirunoja joskus alle kymmenen ikäisenä. Sen jälkeen olen rustannut ehkä jotain kaksi runoa. Ne pakolliset koulussa ja kansalaisopiston kirjoituskurssilla.

Suhtaudun ristiriitaisesti runoihin. Ala-asteella minut valittiin aina kevät- ja joulujuhliin lausumaan. Siitä tuli minun juttuni, vaikka itse en varmasti olisi pyytänyt päästä esiintymään. Oli kiva tietää olevansa hyvä jossain. Oli kivaa, kun tavallisesti niin pidättyväinen paras kaverini sanoi jännittäneensä esiintymistä minun puolestani. Mutta minä vain lausuin runoja, en tuntenut mitään erityistä kiinnostusta niihin. Koulussa pidin aina eniten äidinkielen tunneista. Lukiossa aloin yllättäen viehättyä runoanalyysistä. Oli itsestään selvää, että analysoisin ylppäreiden aineistoaineessa runoa. Aloin jopa harkita lausuntaharrastukseni elvyttämistä. En edelleenkään lukenut runoja puhumattakaan siitä, että olisin kirjoittanut edes niitä huonoja, lyhyitä riimirunoja. Yliopistossa törmäsin jälleen aika ajoin runoanalyyseihin. Etukäteen aihe herätti minussa lähinnä joitakin negatiivisia tunteita, kuten turhautuneisuutta, epätoivoa, tylsistymistä. Työhön ryhdyttyäni analyysit lähes poikkeutta veivät minut täysin mukanaan. Ja kiinnostus runoihin loppui poikkeuksetta palautettuani analyysin opettajalle ja saatuani kurssista hyväksytyn, yleensä erinomaisen, arvosanan.

Runoilla on henkinen yliote minusta. Kuvittelen niiden olevan liian vaikeita minulle, vaikka syvällinen tutustuminen niihin on osoittanut kuvitelmani vääräksi kerta toisensa jälkeen. Jos runoihin jaksaa paneutua, niistä voi saada niin paljon enemmän kuin keskivertoromaanista. Ehkä onkin niin, että minä pidän helposta viihteestä. En lue (tai katso tai tee) vapaaehtoisesti mitään, mikä voisi vaatia tavallista enemmän aikaa ja energiaa. Ja mistä voisi pahimmillaan saada jotain irti.

En kirjoita runoja, koska kaikki yritelmäni ovat olleet tekotaiteellista paskaakin pahempaa, ihan vaan pelkkää paskaa. Yritän liikaa ja onnistun olemaan sanomatta mitään. Vähän samalta tuntuu usein blogia tai mitään vaan kirjoittaessa. Yritän niin kovasti todistaa osaavani kirjoittaa, että lopputulos on lähinnä nolo. Jos kirjoitan kuten luonnostani kirjoittaisin, teksti tuntuu liian tavanomaiselta, tylsältä ja kömpelöltä. Jos yritän kikkailla kielellä, jos olen kovin tietoinen kirjoittamisestani, lopputulos on sitäkin kömpelömpi ja sisällöttömämpi. Siksi usein jätän kokonaan kirjoittamatta. Helpommalla pääsee.

Pitäisiköhän repäistä ja kirjoittaa se runo. Kaipaan jotain repäisevää. Ei tästä oranvanpyörästä muuten pääse.

 

Miksi ihmeessä ihminen ei osaa ikinä olla tyytyväinen siihen, mitä on. Minä olen ollut viimeiset pari vuotta murheissani, koska ymmärsin eläväni elämää, joka ei tunnu enää omalta. Tässä elämässä on kuitenkin paljon hyvää. Sitten kun tämä elämänvaihe on ohi, sitä ei saa takaisin. Siksi ainoa järkevä teko on nauttia tästä elämän epäjohdonmukaisuudesta, yllätyksellisyydestä, ennakoimattomuudesta, vapaudesta, etsinnästä - ja ystävistä. Enköhän minä saa vielä elämässäni kokea ihan tarpeeksi kahdeksasta neljään -elämää.

En ole koskaan käsittänyt, mitä ihmiset saavat ylenpalttisesta juomisesta ja baareilusta. Sellainen ei ole koskaan kiinnostanut minua. Lähinnä olen voivotellut ihmisten ja sitä myötä maailman rappiotilaa, koska onhan se huolestuttavaa, että miljoonat nykyiset ja tulevat päättäjät, ammatinharjoittajat, isät ja äidit haluavat ehdoin tahdoin sekoittaa päänsä, nolata itsensä ja kärsiä seurauksista seuraavana päivänä ja ehkä vielä senkin jälkeen. Aikuiset ihmiset.

Kaikista huolestuttavinta ja käsittämättömintä on, että entinen vannoutunut alkoholin vastustaja on luisunut samaan typeryyteen. En edelleenkään ymmärrä, mitä järkeä juomisessa on.

Enää en voi vedota omaan erinomaiseen erilaisuuteeni. Olen laskeutunut maan pinnalle. Aikuinen ihminen?

Neljästä elementistä selvästi yleisin unielementtini on vesi. Näen myös lentounia, mutta niissäkin yleensä lennän jonkin vesialueen ylitse. En muista, että tuli olisi koskaan ennen liittynyt oleellisesti uneeni. Mitäköhän siitä pitäisi päätellä? Pitäisin kuitenkin aika hyvänä merkkinä sitä, että unessa riehunut tulipalo ikään kuin tukahtui itsestään. Tai voihan se tietysti olla huonokin merkki. Heräsin kyllä myös sellaiseen aikaan, että en oikeastaan tiedä, mitä unessa lopulta olisi tapahtunut. Ehkä tulipalo olisi yltynyt uudestaan.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että unilla on merkitystä ja että ne ovat muutakin kuin sekalainen kokoelma välähdyksiä elämän varrelta. Harmi, ettei minulla riitä kärsivällisyyttä tai mielenkiintoa yrittää tulkita uniani. Olen joskus yrittänyt, mutta minusta tuntui, että yritin väkisin nähdä sellaista, mitä ei olekaan. Useimmiten en edes muista uniani omasta mielestäni tarpeeksi yksityiskohtaisesti, jotta olisi mitään mieltä miettia syntyjä syviä.

Joka tapauksessa olen nähnyt merkittävän unen. Ehkä alitajuntani on minua viisaampi (ihan varmasti on!) ja on jo keksinyt keinon, jolla hyödyntää unimateriaalia. Ehkä olen tietämättäni keksinyt ratkaisun elämän suuriin kysymyksiin. Tiedättehän, miten päästä omista peloistaan ja estoistaan, miten löytää perheenperustamiskelpoinen mies,  miten ratkaista maailman ympäristöongelmat ja lopettaa sodat.

Olen leikkinyt koko viikon emäntää toiselta paikkakunnalta kotoisin olevalle ystävälleni. Emännöiminen on ollut ihan kivaa, mutta sen verran harvoin sitä joutuu tekemään, että ihan rutiinilla se ei vielä mene. Pitää jatkuvasti muistaa ottaa toinen huomioon, pitää tehdä kompromisseja, tehdä asiat ehkä vähän toisin kuin on tottunut,  luopua jostain, tehdä jotain ylimääräistä, jaksaa toista oikkuineen koko ajan, jaksaa itseään toisen kanssa, ottaa käyttöön unohtuneet käyttäytymissäännöt. Rankkaa. Onneksi tämä ei ole jatkuvaa.

Onneksi ei ole varsinaisesti haku päällä. Ei tarvitse ihan mahdottomasti etukäteen stressata.