Eilisen ruoanlaitosta(!) puhjenneen pienimuotoisen kriisin myötä tajusin entistä selvemmin, etten elä sellaista elämää kuin haluaisin. Oikeastaan kyse ei ole edes haluamisesta vaan siitä, että olen enemmän tai vähemmän suoraan itsestäni riippumattomista syistä elämäntilanteessa, jota en koe omakseni. En näe itseäni huolettomana nuorena opiskelijana, sinkkuna, joka elää epäsäännöllistä elämäänsä juuri siten kuin kulloinkin parhaalta tuntuu ja joka yrittää parhaan kykynsä mukaan löytää elämäänsä sisältöä haalimalla ympärilleen tavaraa, ihmisiä ja kokemuksia.

Sielultani olen keski-ikäinen, leijonaemon tavoin katrastaan puolustava ja hoivaava perheenäiti, joka on joka arkipäivä 8-16 siistissä ja selkeässä sisätyössä ja joka kiiruhtaa töiden jälkeen loihtimaan koko poppoolle maittavan aterian. Kaipaan hirveästi arkisia rutiineja, sääntöjä, traditioita, omaa valtakuntaa siihen pysyvästi kuuluvine ihmisineen, esineineen ja tilanteineen. Ja tämän kaiken luomaa turvallisuuden tunnetta.

Aina silloin tällöin minua on ahdistanut ajatus avioliiton sitovuudesta, lasten kasvattamisen vastuullisuudesta ja tiukan säännöllisistä työajoista. Juuri tällä hetkellä minua taitaa ahdistaa paljon enemmän kaikenlaisten rutiinien ja pysyvyyden- ja turvallisuudentunteen puuttuminen. Pelottavinta tässä kaikessa on se, etten taida oikeasti kaivata lapsia ja varsinkaan miestä vaan elämäntapaa, johon nämä yhdistän.