Kuten uumoilinkin, olen kehittänyt itselleni uuden addiktion. Uskokaa nyt, että tämä on oikeasti hauskaa. Ihan oikeasti (lue: ei ole parempaakaan tekemistä).

Ajattelin taas tänään. Iso virhe. Ei pitäisi ajatella. Elämä olisi paljon hauskempaa. Ja helpompaa. Ja stressittömämpää. Ajattelin, että elämäni ei ole aivan sellaista, jollaiseksi sen kuvittelin nuorempana. Jos nyt ylipäätään kuvittelin silloin mitään mistään.

En sano, että elämässäni olisi varsinaisesti mitään vikaa. Olen terve (tietääkseni, tai no siitäkin voidaan tietysti olla montaa mieltä), minulla on hyvät välit vanhempiini (johtuisiko siitä, etten näe heitä usein), on useita läheisiä ystäviä (kaikki niin erilaisia, ettemme oikein ymmärrä toisiamme), hyvä opiskelupaikka (ei täsmälleen se, minkä haluaisin sen olevan), viihtyisä asunto (opiskelijakämppä, vaikkei se poissuljekaan viihtyisyyden mahdollisuutta), jonkinasteinen mielenrauhakin toisinaan (ainakin tiedän, mitä en halua ja millainen en ole). Mutta mutta. Jotain puuttuu. Voisiko sen enää kliseisemmin sanoa? Osaan vain kliseitä...

Toisinaan olen tolkuttoman turhautunut. Millään mitä teen ei tunnu olevan mitään merkitystä tai sitten merkitykset ovat vääriä. Ihmettelen, onko olemassa olollani mitään syvempää merkitystä. Mitä minussa on sellaista, mikä erottaa minut kaikista muista ihmisistä. Mihin minua tarvitaan tällä maapallolla. Voisiko ystäväni Maija korvata minut silmiään räpäyttämättä jollain Merjalla, jos hyökyaalto pyyhkäisisi ylitseni. Mitä minä teen ansaitakseni muita ihmisiä elämääni. Valitan elämän kurjuutta, puhun itsestäni, torpedoin ystävieni haaveet realismillani jota useimmat kutsuvat pessimismiksi. 

Toisinaan herään ahdistuneista mietteistäni ja visioistani. Ymmärrän, että kaikki ihmiset ovat erilaisia ja siksi arvokkaita. Ymmärrän, että kukaan ei voisi korvata minua. Ymmärrän, että riitän sellaisena kuin olen. Vajavaisena ihmisenä, joka kehittyy kaiken aikaa. Ei ystävältä vaadita hienoja tutkintoja, titteleitä, kalliita harrastuksia ja kuuluisia tuttavia. Se vaaditaan, että on läsnä toisen arjessa hyvinä ja huonoina hetkinä. Käsitän senkin, että ihmisiä ei ansaita. Ainakaan terveissä ihmissuhteissa.

Tosiasiassa en miettinyt näitä asioita tänään. Olisin voinut miettiä ja olen miettinytkin. Tämänpäiväiset ajatukseni olivat niin ahdistavia, etten halua niitä jakaa enää kenenkään kanssa.