En ole varmaan koskaan lyönyt kenellekään luuria korvaan, mutta tänään jouduin senkin tekemään.

Olen aina yrittänyt suhtautua ymmärtäväisesti lehtimyyjiin. Ymmärrän heidän tekevän vain työtään. Jollainhan meidän jokaisen on leipämme ansaittava. Voisin hyvin olla heidän kollegansa. Tänään pinna kuitenkin katkesi.

Olin juuri herännyt päiväunilta ja vieraan numeron näytöllä nähdessäni ajattelin toiveikkaana, että minulle soitettaisiin ilouutisia kesätöistä. Mukavan ja asiallisen kuuloinen nainen kyseli kuulumisia ja minä poloinen erehdyin kiltteyttäni niihin vastaamaan. Hän onnistui herättämään hieman kiinnostustani ja annoin hänen kertoa tarjouksistaan. Koska tarjousten pitäisi olla aika paljon paremmat, jotta nykyinen taloudellinen tilanteeni antaisi minulle varaa edes harkita lehtien kaltaisten turhuuksien ostamista, kerroin asiallisesti tilanteestani ja kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta. Ilmeisesti en ollut tarpeeksi vakuuttava. Alkoi uskomattoman pitkä ja hengästyttävä, ylituttavallinen, ylimairea mainospuhe. Pidin puhelinta käsivarren mitan päässä, jotta minun ei tarvinnut aktiivisesti kuunnella mutta jotta kuulisin, koska myyjä pääsee puheensa loppuun ja voisin sanoa uudemman kerran ei kiitos. En nimittäin saanut suunvuoroa. Kun puhetulva tyrehtyi, kerroin asiani, nyt jo vähemmän ystävällisesti, ja entistä röyhkeämpi myyntipuhe alkoi ryöpytä naisen suusta. Tässä vaiheessa katsoin parhaaksi katkaista puhelun.