Tiedän jo valmiiksi, että tämä on postaus, jonka voisi jättää tekemättäkin. Ei minulla ole oikeastaan mitään sanottavaa. Ei mitään sellaista, mistä ainakaan haluaisin julkisesti kirjoittaa. Minä haluaisin ajatella tehneeni itseni kanssa sopimuksen, joka kieltää turhien blogimerkintöjen kirjoittamisen. En haluaisi kirjoittaa a) vain siksi, että minulla ei ole muutakaan tekemistä, b) siksi, että koen velvollisuudekseni päivittää suhteellisen säännöllisesti, onhan minulla peräti 7 tilaajaa ja ainakin pari muuta vakituista lukijaa, c) siksi, että minulla on tarve purkaa pahaa mieltäni. Höh, minusta tuntuu, että nämä ovat ne ainoat syyt, miksi kirjoitan tänne.

Minun tyyliini ei sovi arkisten tapahtumien yksityiskohtainen kuvaaminen. Se ei ole minusta kovin mielenkiintoista. En kiinnitä pieniin jokapäiväisiin yksityiskohtiin juuri huomiota netin ulkopuolellakaan, joten miksi täälläkään. Välillä sorrun siihen juuri, koska minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta jotain pitäisi sanoa. Se tuntuu epärehelliseltä ja typerältä. Toisaalta ketä kiinnostaa syvälliset pohdintani, jotka ovat vain oman pääni selvittämistä ja siksi oikeastaan aika mahdottomia toisten ymmärtääkään. Mietin, kirjoitanko itseäni vai muita varten. Päiväkirja kai on tarkoitettu itseä varten, mutta entä julkinen nettipäiväkirja. Pitääkö minun ottaa aiheiden valinnallani huomioon oletetut lukijani? Mutta voidaanko silloin enää edes puhua päiväkirjasta?

En yritä luoda mitään nettipersoonaa. En edes osaisi olla muuta kuin olen, vaikka täällä siihen olisi hyvä mahdollisuus. Olen sitä paitsi ehkä maailman surkein valehtelija. No, kai minun on kuitenkin myönnettävä, että kaikilla on nettipersoona joka eroaa ainakin jonkin verran "todellisesta persoonasta". Kirjoitus ja puhe ovat kaksi erilaista kommunikaatiovälinettä. Joillekin kirjoittaminen on luontevampi tapa ilmaista itseään, mutta suurimmalle osalle puhe on kuitenkin se ensisijainen tapa välittää ja vastaanottaa informaatiota. Yhden ja saman ihmisen kommunikaatiotapa voi olla hyvinkin erilainen riippuen siitä, kommunikoidaanko suullisesti vai kirjallisesti.  Siksi kuva, jonka ihmisestä saa vaikka näin blogin kautta, ei voi vastata todellisuutta. Jos taas käännän puheen itseeni, voisin tuohon lisätä, mitä mieltä ystäväni on asiasta. Hän on suunnilleen ainoa ystäväni, joka tietää minun pitävän blogia, ja lukeekin tätä kiitettävän ahkerasti. Hän totesi hiljattain, että minut tunnistaa helposti blogistani. Kuten hän itsekin myönsi, se on hänelle tietysti helppoa, koska hän tuntee minut. Jäin silti miettimään, voisinko olla niin läpinäkyvä, että minut voisi jonkinlaisesta anonymiteetistä ja kirjallisesta kommunikaatiovälineestä huolimatta tunnistaa siksi, joka olen. Ajatus hätkähdytti, vaikkei rehellisyyden nimissä minua niin kauheasti ainakaan vielä vaivaa. En usko, että ajatukseni ovat uusia ja hätkähdyttäviä kenellekään, joka minut tuntee. Olen sataprosenttisesti sanojeni takana, joten miksi oikeastaan edes yritän esittää anonyymiä.

Hassua, kuvittelin kirjoittavani ihan toisesta asiasta, mutta tällainen tästä nyt sitten tulikin. Ihan hyvä näin. Tuli sisältöä enemmän kuin olin tarkoittanut. Olin varsin ärsyyntynyt ennen kuin aloin kirjoittaa. Ettepähän sitten saannetkaan tietää syytä siihen.