Mikä saa ihmisen lähtemään yhä uudelleen odotusta ja innostusta uhkuen tylsään, omaa alaa vastaamattomaan työhön?

Kevät ei ole lähtenyt rinnasta mihinkään, vaikka jo keskikesä onkin.

Eihän tätä kohta enää kestä. Jotain on pakko tapahtua tai muuten... Kyynikko minussa ajattelee, ettei mitään kuitenkaan tapahdu. Miten ihmeessä, kun ei ennenkään? Mikä nyt olisi toisin? Ehkä se, että ainakin juuri tällä hetkellä olisin enemmän kuin valmis.

Repikää siitä.