Eräs ihminen, joka yritti antaa minulle eilen jonkinlaista ammatinohjausta, lausui viisauden, jonka aion muistaa pidempään kuin ne normaalit pari minuuttia. Se oli taas niitä itsestään selvyyksiä, arkitotuuksia, jotka pitäisi tietää luonnostaan. Tieto ja ymmärrys eivät kuitenkaan kovapäisellä ihmisellä useinkaan liity kovin kiinteästi yhteen. Se viisaus oli kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että ihmisen pitäisi malttaa nähdä itsensä osana laajempaa viitekehystä. Jos ja kun omia taitojaan, saavutuksiaan ja potentiaaliaan vertaa kaikkein lähimpiin ystäviin, joiden elämäntilanne todennäköisesti on aika lähellä omaa, ei itseään pysty arvioimaan tarpeeksi objektiivisesti. Lähipiirillä on liian samanlaiset ongelmat kuin itsellä ja muutenkin otos on liian pieni, jotta pystyisi näkemään erilaisten ratkaisujen suuren kirjon. Pienessä, suljetussa piirissä itsensä epäonnistujaksi tunteva voi olla menestyjä suuressa maailmassa. (Toisaalta, kun oikein vääntelee ja kääntelee, niin vähintään yhtä hyvin se voisi olla toisin päin.) Nyt kirjoitettuna tämä vaikuttaa hirveän epäloogiselta ja epäselvältä eikä tässä tunnu olevan mitään järkeä, mutta jossain aivolohkojeni uumenissa tämä asia löysi oman paikkansa. Kirjalliset kykyni eivät nyt vain tunnu riittävän asian avaamiseen. Niin parhaille oivalluksille usein käy. Ne jäävät vaille yleistä hyväksyntää, koska ne ovat liian hienoja ja korkealentoisia, jotta kukaan muu niitä voisi ymmärtää. Ne ovat vain epämääräisenä valaistumisen tunteena pään sisällä, käsitteellistämisen ulkopuolella.

Laajempaa viitekehystä tässä tarvittaisiin muutenkin. Minun lähipiirilläni tuntuu nyt kaikilla olevan mielessä vain yksi asia: mistä löytää turvallinen kainalo, tai jotain. Ehkä se johtuu siitä, että meillä kaikilla alkaa olla jo sen verran ikää, että haluaisi vakiintua, luoda jotain pysyvää. Tai ehkä olemme olleet vain liian kauan yksin. Ja kun kaikilla on siitä puhe, mistä puute, ei asiaa pääse pakenemaan hetkeksikään.