Väsyttää ja jokaikistä lihasta särkee. Olo on kuin äärimmäisen rankan liikuntasuorituksen jäljiltä. Silti on hyvä ja rauhallinen olo. Jotkut sanoisivat, että juuri sen takia on hyvä olo. Inhoan sydämestäni liikuntaa, olkoonkin epäterveellistä. En vain ole koskaan pitänyt hikoilemisesta. Hyvä olo, joka ehkä saattaa liikuntasuorituksen jälkeen tulla (myönnän tämän hyvin vastahakoisesti), ei ole koskaan ollut minulle tarpeeksi iso motiivi. Se hyvä olo ei ole puhdasta hyvää oloa, koska siihen liittyy negatiivisia tunteita ja tuntemuksia, kuten kipua ja rättiväsymystä ja sellaista tietynlaista itkuista epätoivoa, joka seuraa kivusta, väsymyksestä ja kyvyttömyydestä liikauttaa jäseniään. En pidä itsensä rääkkäämisestä. Haluan päästä helpommalla. Ja siksi kaikki satunnaiset lihaksia vaativat toimenpiteet ovat minulle suuri fyysinen (ja usein myös henkinen) koettelemus. Ja siksi ruumiini varmasti lahoaa ennen aikojaan.

Tämän postauksen omistan ystävälleni, jota autoin tänään muutossa. Vapaaehtoisesti. Minä kun en etukäteen osannut yhdistää muuttamista liikkumiseen. Hah. Näin vieraantunut olen fyysisestä toiminnasta. Tunnen itseni noin 50 vuotta todellista ikääni vanhemmaksi. Kaikkea hullua sitä ihminen ystäviensä vuoksi tekeekin.