Miten voi olla, että kaikki on hyvin mutta kuitenkaan mikään ei ole hyvin.

On taas viime aikoina tuntunut siltä, että oma pieni maailma on hajoamassa pala palalta. En ole edes varma, tapahtuuko niin oikeasti vai kuvittelenko vain, sillä jos niin tapahtuu oikeasti, olenko sitten kuvitellut kaikki nämä vuodet, että kaikki on hyvin, että olen vihdoinkin saanut elämänperusteet kuntoon.

Yritin juuri lohduttaa samanlaisten sisäisten mörköjen kanssa taistelevaa ystävääni sanomalla, että jos on kerran löytänyt sisältään voimavaroja, keksinyt syitä ja ratkaisuja, eivät ne katoa, vaikka taas joskus tuntuisikin siltä, että kaikki ei ole ihan niin kuin pitäisi olla. Sisäinen tasapaino on vain hetkellisesti horjunut uusien asioiden painosta.

Elämä on jatkuvaa tasapainoilua. Ei sen kuulukaan olla tasaista. Horjahdukset eivät tarkoita sitä, että kerran saavutettu on menetetty. Kerran saavutetut on vain saavutettava uudestaan siitä mielen piilosta, jonne ne ovat uuden töryn alle hautautuneet.

Yritän löytää tieni lamaannuksesta. Toivottavasti se tapahtuu pian, sillä minulla ei ole enää voimia möyriä itsesäälissä.

Lamaanusta lievittää hieman se, että ystävän elämä on kuin suoraan saippuaoopperasta. Pöyristykseltä ja hämmästykseltä on mahdoton välttyä, on siis pakko tuntea jotain. Toisaalta sekin ärsyttää, mitä syytä minulla on valittaa pahaa oloa ja itkeä, kun toisilla on ihan oikeita ongelmia. En olisi tätäkään vertaa toimintakykyinen, jos minulla olisi samanlaisia konkreettisia, mahdottomia ongelmia, kun en kerran selviä abstrakteistakaan.