En saanut työtä tähän hätään mutta sen sijaan lupauksen siitä, että pääsen samoihin hommiin keväällä, kun nyt palkatun harjoittelijan pesti päättyy. Ei siis käynyt aivan niin kuin toivoin, mutta oikein hyvin silti. Täytyy vain toivoa, että muistavat lupauksensa vielä puolen vuoden päästä ja että minulla ei ole muita velvollisuuksia. No, minullahan ei ole muita velvollisuuksia. Jos on, niin heivaan ne. Silläkin uhalla, että joudun nälkäkuoleman partaalle onnettomalla harjoittelijan palkalla.

Tänään olen miettinyt ystäviä ja ystävyyttä. Jälleen kerran. En muista, milloin olisin ollut näin lohduttoman surullinen ja epätoivoinen. Ystävät ovat olleet aivan ihania tukijoita. Yksi jos toinenkin on tarjonnut vähäisiä rahojaan, lohduttavaa olkapäätä ja kuuntelevaa korvaa. Lohduttajasta ja kuuntelijasta on tullut lohdutettava. Tosin olen omaksunut lohduttajan roolini niin perusteellisesti, että siitä irtipääsy vaati voimien hetkellisen täydellisen ehtymisen.

Olen fyysisesti ja psyykkisesti väsynyt, mutta toisaalta tiedän pärjääväni. Olenhan selvinnyt pahemmastakin ja perusta on kuitenkin kunnossa. Tiedän suunnilleen, mitä haluan ja tarvitsen. Tiedän, kuka olen ja tiedän olevani ihan hyvä tyyppi. Minulla on ihania ystäviä, hyvät suhteet lähisukulaisiin, katto pään päällä. Ensimmäistä kertaa myös uskon, että minulla on tutkinto, josta on oikeasti hotain hyötyä. Uskon, että minulla on mielenkiintoinen ja miellyttävä ura tiedossa. Ennemmin tai myöhemmin. Ja aina voi opiskella lisää. Nyt pitää vain saada taloudellinen tilanne kuntoon, laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja relata vähän (tai aika paljon!).