Minulla on outo olo. Samaan aikaan levoton ja yltiörauhallinen. Seesteinen mutta ... odottava.

Liikaa ajatuksentynkiä, jotka kimpoilevat edestakaisin valtavaa vauhtia. En saa otetta yhdestäkään. Päässäni tapahtuu liian paljon. Ja siksi liian vähän. Sekavat ja sekalaiset ajatukset puuroutuvat yhdeksi massaksi. Kuin juoksisi hillitöntä vauhtia paikallaan. Siksi kirjoittaminenkin tökkii. Olen aloittanut ties miten monta postausta, ja luopunut kaikista. En pysty keskittymään.

Kaiken tämän outouden keskellä perjantai oli silti keskimääräistä oudompi. Väittäisin jopa ehkä yhdeksi elämäni oudoimmista päivistä. En tiedä, osaanko selittää sitä. Se on oikeastaan vain epämääräinen tunne. Niin kuin kaikki tärkeät oivallukset usein ovat. Yleensä minusta tuntuu, että päivässä ei ole tarpeeksi tunteja. Aika kuluu järjettömän nopeasti. Vaikka ei tekisi yhtään mitään. Varsinkin jos ei tee yhtään mitään. Siitä tulee ärtynyt olo. Ajan kulumisen ja vanhenemisen tuntee liian konkreettisesti. Tällä kertaa elin konaisen ihmiselämän yhden päivän aikana. Päivä oli loputon. Hyvällä tavalla. Tein ja koin paljon erilaisia asioita. Useimmat ensimmäistä kertaa elämässäni. Kuitenkaan minulla ei ollut missään vaiheessa kiireinen tai stressaantunut olo. Aikaa oli tuhlattavaksi ilman että se tuntui tuhlaamiselta. En voi käsittää, miten ehdin niin paljon päivän aikana. En voi uskoa, että päivään ei ollut lisätty tunteja. 

Jospa vain kaikki päivät olisivat tuon perjantain kaltaisia. Aktiivisia ilman että elämä tuntuisi suorittamiselta, täynnä eri tunnetiloja, ja kuitenkin jollain käsittämättömällä tavalla rauhallisia ja rentouttavia. Toisaalta päivän hienous ja merkittävyys luultavasti katoaisi, jos kaikki päivät olisivat samanlaisia.