Hassua, miten huomaa käyttäytyvänsä itselleen vieraalla tavalla. Tänään kiroilin spontaanisti lähimpien ystävieni seurassa ja tulin samalla paljastaneeksi vastoin aikomustani varsin suorasanaisesti, mitä olen vailla ja mitä mieltä siitä olen. A) En ikinä kiroile, ainakaan niin ettei se kuulostaisi siltä, että vaatii suunnattomia ponnistuksia, B) On asioita, joita en ikinä myönnä ääneen. Vihjailla voin kautta rantain, mutta asioista puhuminen niinden oikeilla nimillä onkin sitten kokonaan toinen juttu.

Olen muuttunut tämän vuoden aikana ihan älyttömästi, ainakin omasta mielestäni. Olisi mielenkiintoista tietää, ovatko toiset huomanneet saman muutoksen (toim. huom. kommentteja kaivataan niiltä lukijoilta, jotka ovat tunteneet minut pidempään virtuaalimaailman ulkopuolella). Koko arvomaailmani on kiepsahtanut ylösalaisin, hyvässä ja pahassa. Olen herännyt huolehtimaan asioista, josta en ennen välittänyt. Toisaalta olen hylännyt monia vanhoja juurtuneita ajattelutapojani. En ole enää niin jyrkkä ja ehdoton monien asioiden suhteen. Tämä muutos on ollut samalla kehittävä että taannuttava. Taannuttava siinä mielessä, että tietyllä tavalla ehdottomuudesta luopuminen on tarkoittanut välinpitämättömyyteen siirtymistä.  

Olen monissakin asioissa saavuttanut sen pisteen, että muiden mielipiteillä ei ole enää paskankaan väliä. Asiat ovat alkaneet purkautua ulos itsestään, ehkä vähemmän tyylikkäästi. Minä olen aina ollut siinä uskossa, että minullahan ei mitään patoja ole. Nyt patojen murtuessa huomaan, kuinka väärässä olenkaan ollut.

P.s. Huomatkaa hieno ristiriita sisällön ja sen muodon välillä;)