Kasariin sujahtavat jauheliha, paprika, pavut, tomaattimurska, chili ja muut mausteet. Riisi kypsyy kiehuvassa vedessä. Kokkina punaisessa esiliinassaan itse emäntä. Nälkä kurnii mahassa. En malta odottaa, että pääsen kohta eroon kurjasta tunteesta mahassani. Lääkkeenä yksi lempiruoistani. Jopa tuoksuihin ja hajuihin tottumaton nenäni on haistavinaan tutun, herkullisen tuoksun.

Pöytä on katettu valmiiksi. Yhdelle. Ruoka valmistuu, kippaan ruoan äkkiä lautaselle, en malta edes jäädä pöydän ääreen syömään vaan kannan lautaseni toiseen huoneeseen ja hotkaisen ruokani tietokoneeni ääressä. Kaukana nautinnollisesta ruokailusta. Mietin, mitä järkeä on nähdä edes ruoanlaiton vaiva, kun omaan kiittämättömään mahaani ruoat kuitenkin sotkeutuvat, kuin mikä tahansa pikaruoka. Yksin syöminen on muutenkin aika turhaa. Minä haluaisin syödä kuin ranskalaiset. Pitkän kaavan mukaan. Yhdessä nautiskellen. Vaikka kynttilänvalossa, rauhallista musiikkia taustalla.

Joskus toista ihmistä kaipaa niin, että tekisi mieli heittää kattilat ja kasarit parvekkeelta pihalle ja ryhtyä nälkälakkoon. Yllättävinä hetkinä se läheisyyden kaipuu iskee. Kesken ruoanlaiton. Juuri kun olin alkanut hyväksyä ja melkein jopa nauttia ikisinkkuudestani.

Ulkonakin sataa.