Muistelen kirjoittaneeni lyhyitä riimirunoja joskus alle kymmenen ikäisenä. Sen jälkeen olen rustannut ehkä jotain kaksi runoa. Ne pakolliset koulussa ja kansalaisopiston kirjoituskurssilla.

Suhtaudun ristiriitaisesti runoihin. Ala-asteella minut valittiin aina kevät- ja joulujuhliin lausumaan. Siitä tuli minun juttuni, vaikka itse en varmasti olisi pyytänyt päästä esiintymään. Oli kiva tietää olevansa hyvä jossain. Oli kivaa, kun tavallisesti niin pidättyväinen paras kaverini sanoi jännittäneensä esiintymistä minun puolestani. Mutta minä vain lausuin runoja, en tuntenut mitään erityistä kiinnostusta niihin. Koulussa pidin aina eniten äidinkielen tunneista. Lukiossa aloin yllättäen viehättyä runoanalyysistä. Oli itsestään selvää, että analysoisin ylppäreiden aineistoaineessa runoa. Aloin jopa harkita lausuntaharrastukseni elvyttämistä. En edelleenkään lukenut runoja puhumattakaan siitä, että olisin kirjoittanut edes niitä huonoja, lyhyitä riimirunoja. Yliopistossa törmäsin jälleen aika ajoin runoanalyyseihin. Etukäteen aihe herätti minussa lähinnä joitakin negatiivisia tunteita, kuten turhautuneisuutta, epätoivoa, tylsistymistä. Työhön ryhdyttyäni analyysit lähes poikkeutta veivät minut täysin mukanaan. Ja kiinnostus runoihin loppui poikkeuksetta palautettuani analyysin opettajalle ja saatuani kurssista hyväksytyn, yleensä erinomaisen, arvosanan.

Runoilla on henkinen yliote minusta. Kuvittelen niiden olevan liian vaikeita minulle, vaikka syvällinen tutustuminen niihin on osoittanut kuvitelmani vääräksi kerta toisensa jälkeen. Jos runoihin jaksaa paneutua, niistä voi saada niin paljon enemmän kuin keskivertoromaanista. Ehkä onkin niin, että minä pidän helposta viihteestä. En lue (tai katso tai tee) vapaaehtoisesti mitään, mikä voisi vaatia tavallista enemmän aikaa ja energiaa. Ja mistä voisi pahimmillaan saada jotain irti.

En kirjoita runoja, koska kaikki yritelmäni ovat olleet tekotaiteellista paskaakin pahempaa, ihan vaan pelkkää paskaa. Yritän liikaa ja onnistun olemaan sanomatta mitään. Vähän samalta tuntuu usein blogia tai mitään vaan kirjoittaessa. Yritän niin kovasti todistaa osaavani kirjoittaa, että lopputulos on lähinnä nolo. Jos kirjoitan kuten luonnostani kirjoittaisin, teksti tuntuu liian tavanomaiselta, tylsältä ja kömpelöltä. Jos yritän kikkailla kielellä, jos olen kovin tietoinen kirjoittamisestani, lopputulos on sitäkin kömpelömpi ja sisällöttömämpi. Siksi usein jätän kokonaan kirjoittamatta. Helpommalla pääsee.

Pitäisiköhän repäistä ja kirjoittaa se runo. Kaipaan jotain repäisevää. Ei tästä oranvanpyörästä muuten pääse.

Kaikista huolestuttavinta ja käsittämättömintä on, että entinen vannoutunut alkoholin vastustaja on luisunut samaan typeryyteen. En edelleenkään ymmärrä, mitä järkeä juomisessa on.

Enää en voi vedota omaan erinomaiseen erilaisuuteeni. Olen laskeutunut maan pinnalle. Aikuinen ihminen?

Olen taipuvainen ajattelemaan, että unilla on merkitystä ja että ne ovat muutakin kuin sekalainen kokoelma välähdyksiä elämän varrelta. Harmi, ettei minulla riitä kärsivällisyyttä tai mielenkiintoa yrittää tulkita uniani. Olen joskus yrittänyt, mutta minusta tuntui, että yritin väkisin nähdä sellaista, mitä ei olekaan. Useimmiten en edes muista uniani omasta mielestäni tarpeeksi yksityiskohtaisesti, jotta olisi mitään mieltä miettia syntyjä syviä.

Joka tapauksessa olen nähnyt merkittävän unen. Ehkä alitajuntani on minua viisaampi (ihan varmasti on!) ja on jo keksinyt keinon, jolla hyödyntää unimateriaalia. Ehkä olen tietämättäni keksinyt ratkaisun elämän suuriin kysymyksiin. Tiedättehän, miten päästä omista peloistaan ja estoistaan, miten löytää perheenperustamiskelpoinen mies,  miten ratkaista maailman ympäristöongelmat ja lopettaa sodat.

Onneksi ei ole varsinaisesti haku päällä. Ei tarvitse ihan mahdottomasti etukäteen stressata.

Olen juuri nähnyt kauniin, täydellisen harmonisen ja symmetrisen aikuisten sadun, joka järkyttää, puistattaa, oksettaa, hymyilyttää, välillä jopa naurattaa, ihmetyttää, kummastuttaa, värisyttää, kiinnostaa, mietityttää, havahduttaa - ja ennen kaikkea tuoksahtaa. Ruusuilta, laventelilta, vereltä, elämältä, rakkaudelta.  

On taas viime aikoina tuntunut siltä, että oma pieni maailma on hajoamassa pala palalta. En ole edes varma, tapahtuuko niin oikeasti vai kuvittelenko vain, sillä jos niin tapahtuu oikeasti, olenko sitten kuvitellut kaikki nämä vuodet, että kaikki on hyvin, että olen vihdoinkin saanut elämänperusteet kuntoon.

Yritin juuri lohduttaa samanlaisten sisäisten mörköjen kanssa taistelevaa ystävääni sanomalla, että jos on kerran löytänyt sisältään voimavaroja, keksinyt syitä ja ratkaisuja, eivät ne katoa, vaikka taas joskus tuntuisikin siltä, että kaikki ei ole ihan niin kuin pitäisi olla. Sisäinen tasapaino on vain hetkellisesti horjunut uusien asioiden painosta.

Elämä on jatkuvaa tasapainoilua. Ei sen kuulukaan olla tasaista. Horjahdukset eivät tarkoita sitä, että kerran saavutettu on menetetty. Kerran saavutetut on vain saavutettava uudestaan siitä mielen piilosta, jonne ne ovat uuden töryn alle hautautuneet.

Yritän löytää tieni lamaannuksesta. Toivottavasti se tapahtuu pian, sillä minulla ei ole enää voimia möyriä itsesäälissä.

Lamaanusta lievittää hieman se, että ystävän elämä on kuin suoraan saippuaoopperasta. Pöyristykseltä ja hämmästykseltä on mahdoton välttyä, on siis pakko tuntea jotain. Toisaalta sekin ärsyttää, mitä syytä minulla on valittaa pahaa oloa ja itkeä, kun toisilla on ihan oikeita ongelmia. En olisi tätäkään vertaa toimintakykyinen, jos minulla olisi samanlaisia konkreettisia, mahdottomia ongelmia, kun en kerran selviä abstrakteistakaan.

Kai minun on uskottava itseeni, kun työnantajakin ilmeisesti uskoi palkkaessaan minut.

Olen tässä aloitellut graduani loka-marraskuusta lähtien. Gradun kirjoittaminen tarkoittaa valtavan tietomäärän etsimistä, löytämistä, hallintaa, muokkaamista ja välittämistä. Tällä hetkellä olen lähinnä tiedon etsimistä edeltävässä vaiheessa eli tiedon kauhistelussa. En edes halua ajatella, että minun on lähiaikoina edettävä seuraaviin vaiheisiin. En ymmärrä, miten eteneminen on edes mahdollista, KOSKA TIETOA ON IHAN MIELETTÖMÄN PALJON. Yhdestä tärkeästä lähteestä saa kymmeniä uusia vähintään yhtä tärkeitä lähteitä. Jossain vaiheessa paljastuu, että aluksi tärkeinä pitämät lähteet olivatkin kaikkea muuta. Toisaalta lähteistä voi löytyä yleissivistävää ja ammatillisesti tärkeää tietoa, jolla ei ole mitään tekemistä oman tutkimuksen kanssa mutta joka saa kiinnostumaan omasta tieteenalasta entistä laajemmin ja minkä seurauksena löytyy taas lisää tietoa.

Se ei lopu koskaan! Se on samalla äärimmäisen tuskastuttavaa ja äärimmäisen lohduttavaa. Tuskattuvaa, koska tuntuu, etten osaa luopua vaan janoan aina vaan lisää ja pelkään, että en sillä konstilla saa graduani ikinä valmiiksi. Lohduttavaa, koska tiedän, että tieto vain odottaa omaksujaansa ja mitä enemmän maailmassa on minua inspiroivaa tietoa, sitä enemmän haluan sitä omaksua ja sitä paremmalta oma uravalintani tuntuu.