Eilen itkiessäni itseäni uneen olin aika vähällä nousta sängystä kirjoittamaan runoa, joka yritti mielessäni muotoutua.

Muistelen kirjoittaneeni lyhyitä riimirunoja joskus alle kymmenen ikäisenä. Sen jälkeen olen rustannut ehkä jotain kaksi runoa. Ne pakolliset koulussa ja kansalaisopiston kirjoituskurssilla.

Suhtaudun ristiriitaisesti runoihin. Ala-asteella minut valittiin aina kevät- ja joulujuhliin lausumaan. Siitä tuli minun juttuni, vaikka itse en varmasti olisi pyytänyt päästä esiintymään. Oli kiva tietää olevansa hyvä jossain. Oli kivaa, kun tavallisesti niin pidättyväinen paras kaverini sanoi jännittäneensä esiintymistä minun puolestani. Mutta minä vain lausuin runoja, en tuntenut mitään erityistä kiinnostusta niihin. Koulussa pidin aina eniten äidinkielen tunneista. Lukiossa aloin yllättäen viehättyä runoanalyysistä. Oli itsestään selvää, että analysoisin ylppäreiden aineistoaineessa runoa. Aloin jopa harkita lausuntaharrastukseni elvyttämistä. En edelleenkään lukenut runoja puhumattakaan siitä, että olisin kirjoittanut edes niitä huonoja, lyhyitä riimirunoja. Yliopistossa törmäsin jälleen aika ajoin runoanalyyseihin. Etukäteen aihe herätti minussa lähinnä joitakin negatiivisia tunteita, kuten turhautuneisuutta, epätoivoa, tylsistymistä. Työhön ryhdyttyäni analyysit lähes poikkeutta veivät minut täysin mukanaan. Ja kiinnostus runoihin loppui poikkeuksetta palautettuani analyysin opettajalle ja saatuani kurssista hyväksytyn, yleensä erinomaisen, arvosanan.

Runoilla on henkinen yliote minusta. Kuvittelen niiden olevan liian vaikeita minulle, vaikka syvällinen tutustuminen niihin on osoittanut kuvitelmani vääräksi kerta toisensa jälkeen. Jos runoihin jaksaa paneutua, niistä voi saada niin paljon enemmän kuin keskivertoromaanista. Ehkä onkin niin, että minä pidän helposta viihteestä. En lue (tai katso tai tee) vapaaehtoisesti mitään, mikä voisi vaatia tavallista enemmän aikaa ja energiaa. Ja mistä voisi pahimmillaan saada jotain irti.

En kirjoita runoja, koska kaikki yritelmäni ovat olleet tekotaiteellista paskaakin pahempaa, ihan vaan pelkkää paskaa. Yritän liikaa ja onnistun olemaan sanomatta mitään. Vähän samalta tuntuu usein blogia tai mitään vaan kirjoittaessa. Yritän niin kovasti todistaa osaavani kirjoittaa, että lopputulos on lähinnä nolo. Jos kirjoitan kuten luonnostani kirjoittaisin, teksti tuntuu liian tavanomaiselta, tylsältä ja kömpelöltä. Jos yritän kikkailla kielellä, jos olen kovin tietoinen kirjoittamisestani, lopputulos on sitäkin kömpelömpi ja sisällöttömämpi. Siksi usein jätän kokonaan kirjoittamatta. Helpommalla pääsee.

Pitäisiköhän repäistä ja kirjoittaa se runo. Kaipaan jotain repäisevää. Ei tästä oranvanpyörästä muuten pääse.