Oli tietysti odotettavissa, että talvi tulee jossain vaiheessa. Vaikka minä muiden muassa vähän marisin talvettomasta talvesta, en totuuden nimissä ollut kovin pahoillani; en viihdy auringonpaisteessa enkä pakkasissa. Siksi kai syksy onkin lempivuodenaikani.

Tein väärän valinnan. Vihmoi lunta. Piti päästä kotiin. Vaihtoehtoina apostolinkyyti tai julkinen. Niinpä ajattelin rationaalisesti, että olisi miellyttävämpää istua mukavasti bussissa lyhyen matkan ajan, minkä jälkeen pääsisin nopeasti lämpimään kotiini nauttimaan kuumasta kahvista ja suklaakekseistä lämpimänpunaiseen huopaan kääriytyneenä. Eipä tullut mieleeni, että keli voisi aiheuttaa ongelmia myös koneille. Odottamani kone oli myöhässä lähes puoli tuntia. Oma ruumiini ja elimistöni ovat säilyneet vielä niin hyvässä kunnossa, että voin aika lailla laskea niiden varaan. Kävellen olisin ollut paljon aikaisemmin kotona enkä luultavasti olisi ollut edes niin kylmissäni kuin nyt paikallani seistessä. 

Minulla on taas vaihteeksi kriisi. Useampikin itse asiassa. Tämän talvisen tositarinan taustalla on kriisini siitä, että käsitin tekeväni jatkuvasti huonoja päätöksiä, koska luulen tekeväni oikein valitsemalla useimmiten näennäisesti järkevimmän vaihtoehdon. Siitä seuraa se, että teen enimmäkseen asioita, joita en haluaisi tehdä eikä se tunnu edes väärältä, koska olen päätynyt ratkaisuuni hyötyperiaatteen mukaan.