Oho! Jopas on edellisestä postauksesta kulunut aikaa! Ei ole ollut aikaa eikä ajatuksiakaan. Nyt olisi ajatuksia vähän liikaakin. En tiedä, mistä aloittaisin.

Olen miettinyt ehkä tavallistakin enemmän sydämenasioita. Rakkautta, rakastumista, ihastumista. Kierrän edelleen samaa vanhaa kehää ajatuksineni, mutta olen ehkä alkanut ymmärtää paremmin, miksi ajattelen niin kuin ajattelen ja miksi jotkut asiat ovat niin kuin ovat. Anada sanoi jälleen hyvin: "Luulen, että tuohon "pakko löytää joku" -ajatukseen liittyy joissakin tapauksissa myös halu vakuuttua siitä, että kykenee saamaan kumppanin. Yksinäisyydessähän ei ole mitään vikaa silloin jos se on itse valittu vaihtoehto - tieto siitä, että voi saada kumppanin jos vain haluaisi, luo turvaa." Tuohan se asian ydin on. Pätee ainakin minuun. En ole asiasta erityisen ylpeä, koska "pakko löytää joku" -ajatus sotii suunnilleen kaikkia arvojani vastaan. En voi kuvitellakaan olevani toisen ihmisen kanssa kovin kevein perustein. Kyllä minun lähtökohtanani on aina oltava pitkä ja läheinen kumppanuus. Miksi haaskaisin aikaa ihmiseen, joka ei mielestäni ole äärimmäisen inspiroiva, mielenkiintoinen, mukava, hauska ja turvallinen, juuri Se Oikea tai yksi niistä Oikeista. Minä haluan perustaa perheen enkä usko lopputuloksen olevan kovin kaunis, jos minun ja toisen osapuolen suhde ei täytä tiettyjä vähimmäiskriteerejä.

Mutta silti tai juuri siksi sorrun usein ajattelemaan, että voi kun olisi joku. Ristiriitaista. En haluaisi olla yksin, koska olisin jo valmis elämään toisenlaista elämää. Toisaalta en halua ketä tahansa.  Pelkään sitoutumista. Toisaalta se on ainoa vaihtoehto ja juuri se, mitä kaipaan ja mikä toivottavasti ja uskoakseni loisi kaipaamaani turvaa. Pidän yksinolosta, olen tottunut tekemään asiat omalla tavallani, olen itsenäinen ja itsepäinen.  Silti kaipaan joskus sitä kaikkein tärkeintä ihmistä, jonka kanssa jakaa arjen ja juhlan ilot ja surut. Ehkä. Vai luulenko vain. Mitkä lopulta ovat omia ajatuksiani, mitkä olettamiani yhteiskunnan odotuksia.

Yhdestä asiasta olen varma. Lainaan tämän hetken suosikkitermiä, koska se kaikessa ärsyttävyydessään on aika osuva: halipula. On valtava. Ja uhkaa mitätöidä hienot haaveeni ja haistattaa pitkät rakkaille arvoilleni.

Olen varma myös siitä, että itse omalla käyttäytymiselläni ja ristiriitaisella ja pessimistisellä ajattelullani aiheutan sen, että elämäni rakkauden löytäminen on melko vaikeaa eikä siksi kannattaisi ihmetellä, miksi häntä ei tähänkään mennessä ole löytynyt. Tiedän sen. Olisi helpompi hyväksyä, että syy on omassa ulkonäössä tai muissa ihmisissä.