Kesälomafiilis. Olen lueskellut naistenlehtiä ja loikoillut ison osan päivästä uudella sohvallani, johon olen nyt jo täysin rakastunut. Se sulautuu kotiini täydellisesti. On kuin se olisi ollut aina täällä. Minua ja kotiani palvelemassa. Ja kesälomafiilistä luomassa. 

Kaunis ilma, ajattelutoimintaa mahdollisimman vähän stimuloivia lehtiä, oma koti, oma sohva, hyvää ruokaa, paljon aikaa vain olla. Enimmäkseen itsekseen ja vähän myös ystävien seurassa. Lyhyt kävelylenkki antaa päivälle loppusilauksen: tulee valheellisen toimelias, hyödyllinen ja tervehenkinen olo. Lämmin olo. Mitä muuta ihminen enää tarvitsee? Tällä hetkellä rutiinien puutekin tuntuu myönteiseltä asialta. Olisiko sittenkin pitänyt antautua epäsovinnaiseen ja epävarmaan kesäelämään? Niin epäluonteenomaista ja pelottavaa kuin se olisikin. Onko raha lopulta niin tärkeää? Olisin minä pärjännyt ilman kesätyötienestejäkin. Heikosti mutta kuitenkin. Työnteko epäinhimillisiin aikoihin ei houkuttele. Hyvästi vapaa-aika ja kesäloma. Samalla saan heittää hyvästit myös toiveelle siitä, että saisin ladattua lähes loppuun tyhjentyneen akkuni ensi syksyn gradukoitosta varten. Olen stressannut joulusta asti kesätöiden vuoksi, ja nyt kun lopulta sain töitä, en haluaisikaan. Minä se en osaa olla milloinkaan tyytyväinen. En edes silloin, kun olen tyytyväinen.

Mutta ehkä näin on tarkoitettu. Ehkä minun on tarkoitus päätyä töihin, koska olen tapaava uusia, mielenkiintoisia ihmisiä. Eihän sitä koskaan tiedä, eihän? Tai paremman puutteessa voin hankkia digikameran, johon voin salaa tallentaa näitä mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kiinnostavuusasteesta en pääse selville, koska en jaksa tai uskalla ottaa selvää.