Hysteerisen hauskaa. Epätodellista. En jaksa enempää ruotia viisuvoittoa, kun joku on jo pukenut ajatukseni sanoiksi paremmin kuin itse ehkä koskaan osaisin.

Viikonloppu oli täynnä muitakin hämmentäviä tai merkittäviä tapahtumia. Sananvalinta riippuu siitä, minkä tekaistun näkökulman viitsii milloinkin valita. Tutkintopapereiden saaminen oli yksi. Tutkinto tuntui jopa hieman merkittävältä aiemmin, mutta nyt, ei oikeastaan yhtään miltään. Oli vain epämääräinen tunne, että kyllä tämän varmaan pitäisi tuntua tärkeältä ja hienolta. 25-vuotissynttärit oli toinen. Ihmiseksi, joka ei halua ajatella vanhenemista, olen mainostanut tapahtumaa harvinaisen paljon. Sain ystävältä hienon e-kortin, joka sisälsi seuraavan mietelmän: "Ainut tapa elää kauan on vanheta." Kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan loistava ajatus. Se sai minut ymmärtämään, kuinka typerää on hangoitella vanhenemista vastaan samalla, kun pelkää kuolemaa. Sitä paitsi olen hirveän nuori vielä. Ja niin, jälleen kerran järki sanoo toista, sydän toista.

Kuin tehdäkseni tyhjäksi edellisen kappaleen hienon, tasapainoisen sanoman, kirjoitan vielä nämä seuraavatkin rivit.

 

Olen miettinyt, onkohan äiti ihan varma synnyttäneensä minut 25 vuotta sitten. Jospa onkin tapahtunut monen sukupolven kestoinen laskuvirhe. Minulla on aina ollut tunne, etten ole ikäiseni. Ironista kyllä, tällä hetkellä koen olevani lähes sen ikäinen kuin oikeasti olen, vaikka jokin aika sitten sain tieteellisen vahvistuksen sille, että biologinen ikäni ei ole aivan tasapainossa henkisen ikäni kanssa; olenkin kuulemma oikeasti 40-vuotias.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minun piti kirjoittaa siitä, mitä konkreettisia merkkejä vanhenemisestani olen havainnut. Jatkan siis tästä ja palaan ensimmäisen kappaleen teemaan joskus myöhemmin.

 

Aloin juoda kahvia viime syksynä. Tämä vahvistaa sen ikiaikaisen käsityksen, että vanhetessa ihminen taantuu takaisin lapseksi. Join nimittäin kahvia viimeksi joskus alle 10-vuotiaana. Kahvinjuonti on mielestäni vahvin osoitus vanhenemisestani.

 

Jään mieluummin yksin kotiin, kun lähden ulos kylmään maailmaan. Seurallisuus ei ole kovassa huudossa.

 

Menen nukkumaan joskus jopa kymmeneltä. Pahimmassa tapauksessa lauantai-iltaisinkin.

 

Ryppyjä ja harmaita en sentään vielä ole löytänyt. En myöskään ole yhtään huolissani niistä, saavat puolestani valloittaa ruumiini vaikka huomenna. Se jos mikä on varma merkki vanhenemisesta ja mikä pahinta, sen hyväksymisestä.