Tästä ei ole helppo kirjoittaa. Itse asiassa minun ei varmaan pitäisi kirjoittaa tästä, varsinkaan julkisesti, mutta en tiedä, miten voisin aiheen sivuuttaakaan.

 

En löydä sanoja.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mitä on ystävyys? Onko se sitä, että on läsnä niin hyvinä kuin huonoina hetkinä? Onko ystävyys ihan yhtä arvokasta, jos on läsnä vain hyvinä ja ehkä toisen huonoina hetkinä? Miten suhtautua ystävään, joka ei kerro asioistaan? Mitä se kertoo itsestä ihmisenä, ystävänä ja ennen kaikkea, mitä se kertoo tästä ystävyydestä? Vai kertooko mitään? Onko vain hyväksyttävä se, että ihmiset käyttäytyvät, kommunikoivat eri tavalla? Mutta miten luovia näiden eri kommunikointitapojen välillä? Mikä on kulloinkin oikea tapa reagoida? Mistä sen voi tietää, kun itse osaa vaistomaisesti vain yhdenlaisen käyttäytymismallin?  

 

Miten ihmeessä joku voi olla vuosia kertomatta elämänsä tragediasta ihmiselle, jota pitää hyvänä ystävänään? Miten sen voi olla ottamatta itseensä? Miten sen voi olla ottamatta itseensä varsinkin, jos on itse koko elämänsä taistellut, voittanut taistelut muuttumalla avoimeksi ja rehelliseksi, perustanut koko elämänfilosofiansa näiden ominaisuuksien ympärille ja saarnannut sitä muillekin? Onko hienotunteisuuden nimissä joskus luovuttava siitä, mihin uskoo yli kaiken?

 

Miten toisen menetyksiin ja vaikeuksiin voi ja pitäisi suhtautua? Miten voi vuosien ajan olla kertomatta ystävälle, että tietää tämän traagisen salaisuuden? Miksi puhuminen on niin vaikeaa? Onko väärin olettaa, että puhuminen on ainoa oikea tapa käsitellä asioita? Miten voi olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Miten voi elää itsensä kanssa, jos tällainen toimintatapa on täysin ristiriidassa oman persoonallisuuden kanssa? Miten ystävä, tämän tietäen, voi arvostaa minua? Entä jos on vuosien ajan luullut että ystävä ei tiedä että minä tiedän? Muuttuuko minun suhtautumiseni häneen? Onko hän tämän uuden tiedon valossa aina suhtautunut minuun eri tavalla kuin olen kuvitellut? Voiko menneisyys muuttua? Voiko nykyisyyden tapahtumat muuttaa menneisyydelle antamansa merkitykset tai peräti mielikuvat ja tunnetilat, jotka siihen on liittänyt?

 

Voiko ihminen olla muistamatta tai muistelematta elämänsä tragediaa? Voiko unohtaa? Voiko antaa anteeksi? Voiko jatkaa elämistä? Voiko nauraa? Voiko hän nauraa ja voinko minä nauraa hänen kanssaan?

 

Tiedän, että kukaan ei yhtä lukijaa lukuun ottamatta voi saada tästä postauksesta mitään tolkkua. Sen on oltava niin. Haluaisin kirjoittaa paljon enemmän, mutta kun tämä ei ole minun tragediani. Minun suurimmaksi osaksi jo käsitellyt tragediani ja niistä johtuvat ajatteluvääristymät ovat kyllä nousseet pintaan tämän läheisen ystävän tragedian vuoksi, mutta nämä kahden ihmisen erilaiset tragediat kietoutuvat juuri nyt omassa mielessäni niin saumattomasti yhteen, että toista ei voi käsitellä ilman toista.

 

Olenko hirveän itsekäs ja epäempaattinen ihminen, kun ajattelen nytkin enimmäkseen vain omia tragedioitani ja olen huolissani siitä, miten ystäväni on suhtautunut ja nyt suhtautuu minuun?