Tänään minulla on ollut ihan sekopäinen olo. Välillä olen ollut purskahtamaisillani itkuun, välillä taas nauranut suureen ääneen elämän tragikoomisuutta. On täysin mahdollista, että yksi jos jos toinenkin ohikulkija on katsahtanut ilmestystä hieman oudoksuen ja ehkä jopa harkinnut ambulanssin soittamista.

Elän tällä hetkellä jossain omituisessa omassa kuplassani. En saa kosketusta todelliseen itseni ulkopuoliseen maailmaan. Minun maailmassani on nyt vain minä minä minä. Tässä hetkessä. Eilinen vaipuu pian unhoon, huominen on kaukainen haave. Tämäkään hetki ei ole kuitenkaan aivan todellinen. Vähän kuin unimaailma. Kuuman ilman aiheuttama tukala olotila, ystävät ja toivottavasti kevään viimeiset opiskelukiireet (järjettömän kova kiire, nytkin pitäisi tehdä jotain ihan muuta kuin kirjoittaa blogia, aika loppuu kesken) vihjaavat kuitenkin vahvasti siihen, että en näe unta. 

Tällä hetkellä eniten ahdistusta aiheuttaa epävarmuus siitä, mitä teen kesällä (ja oikeastaan sen jälkeenkin). Töitä olisi saatava, jotta elättäisin itseni jotenkin. Haaveet ulkomaanmatkasta alkavat pikkuhiljaa kuihtua. Nyt riittäisi, että saisin laskut maksettua ja vietettyä jonkinlaista kesää kotimaassa. Kumma, miten prioriteetit muuttuvat. Koko vuoden minulla on ollut pakonomainen tarve päästä kauaksi pois. Nyt se ei tunnu enää niin kovin tärkeältä.

En tiedä, kumpi ahdistaa enemmän. Epävarmuus ja ennakoimattomuus tunnetiloina vai konkreettinen huoli taloudellisesta tilanteesta.