Aina kun kuvittelen päässeeni aimo askeleen eteenpäin aikuisen urallani, tapahtuu jotain, mikä saa minut epäilemään.

Olen istunut illan vanhojen ja kokeneiden kielitieteilijöiden seurassa, joiden työtä arvostan suuresti. Kuunnellut kiinnostuneena heidän mietteitään kielestä. Jopa ymmärtänyt suurimman osan heidän puheistaan. Mutta uskalsinko kertoa oman mielipiteeni asioista, uskalsinko kommentoida, PUHUA. Täytyy sanoa, että aika huonolla menestyksellä.

Olen mielestäni voittanut lapsenomaisen ujouteni, arkuuteni ja epävarmuuteni, sosiaaliset tilanteet ennen niin haastaviksi tehneet ominaisuuteni. En tunne enää oloani niin hirveän vaivautuneeksi vieraiden ihmisten seurassa. Pystyn avaamaan suuni ja jopa keskustelemaan. Sitä paremmin, mitä vähemmän ihmisiä on. Onnistun huijaamaan itseni ja muut pitämään itseäni itsevarmana.

Mutta kaikki varmuus tuntuu katoavan, kun minun pitäisi keskustella minulle tärkeistä asioista sellaisten ihmisten kanssa, joilla oletan olevan asioista enemmän tietoa ja kokemusta. Sitä suuremmalla todennäköisyydellä, mitä iäkkäämmistä ihmisistä on kyse. En luota lainkaan omaan tietooni saatika ulosantini pätevyyteen. Ajattelen jopa, että minulla ei ole edes oikeutta lausua ajatuksiani ääneen. Mitä relevanttia sanottavaa minulla muka voisi olla. Mitä jos teen itseni naurunalaiseksi. 

Ylipäänsä vie hirveästi energiaa yrittää käyttäytyä niin kuin aikuinen, puhua niin kuin aikuinen. Olenkohan minä edes aikuinen sanan kaikissa merkityksissä. Mitä ne merkitykset edes ovat. Mikä tämän postauksen aihe edes on?