Olipa kerran haasteellinen juttutuokio. Tyttö ei ollut nähnyt miestä pitkään pitkään aikaan. Oliko siitä jo viisi tai kuusi vuotta. Oli hän silloin tällöin kulkenut kadulla tämän ohi, toisinaan vältellen toisen katsetta, toisinaan kohdaten sen rohkeasti, mutta milloinkaan hän ei ollut pysähtynyt juttelemaan. Liekö mies enää edes tunnistanut tyttöä. Muisti on merkillinen ilmiö. Tällä kertaakin katseet kohtasivat, hetki oli mennä nopesti ohi, mutta äkkiä tyttö näki jotain miehen katseessa. Muiston. Tyttö muisti, että mies ei puhunut paljon. Puoli tuntia tyttö hytisteli. Hytisteli ja kuunteli.

En minä pysty kirjoittamaan tänne proosaa, vaikka kuinka haluaisin. En pysty edes esittämään, että kirjoittaisin jotain muuta kuin päiväkirjaa. Se tuntuisi minusta epärehelliseltä. Tarinoita varten pitäisi olla oma bloginsa. Voisi olla mielenkiintoista kirjoittaa toiseen blogiin asioista päiväkirjamaiseen tyyliin niin kuin ne ovat oikeasti tapahtuneet ja sitten muuntaa ne toiseen blogiin kaunokirjalliseen muotoon. Asiaa sietää pohtia.

Yllä kirjoitettu pätkä viittaa tämänpäiväiseen kohtaamiseeni entisessä kotikaupungissani. Näin pitkästä aikaa isoisänikäisen miehen, jonka vaimo on ollut hyvä ystäväni siitä asti, kun olen ollut jotain kymmenen. He olivat lakkiaisissani, mutta muuten en ole pitänyt heihin mitään yhteyttä. En tiedä miksi. Kai he kuuluivat lapsuuteeni, olivat varaisovanhempani. Nyt olen aikuinen enkä tarvitse enää isovanhempia. Elämä on raadollista.

En muista, että olisin koskaan jutellut näin pitkään tämän miehen kanssa. Tilanne tuli täysin odottamatta. Yhtäkkiä hän näytti muistavan, kuka minä olen. Hän kaipasi juttuseuraa, ja minä tupsahdin siihen kuin tilauksesta. Juttutuokio oli meille molemmille pulahdus menneisyyteen. 

Käsitin, miten paljon olen muuttunut, miten paljon aikaa vierähtänyt. Viimeksi puhuessamme olin ihan lapsi. Kuilu ei ollut niin syvä. Muistot olivat tuoreempia. En ollut vielä unohtanut, että minua ympäröivä maailma ei koostu vain nuorista ihmisistä. Osasin vielä luontevasti puhua muidenkin kanssa.

Olen aina ollut hyvin tietoinen omasta kielenkäytöstäni. Jopa niin pitkälti, että puheeni juuri siksi lakkaa kuulostamasta luontevalta ja harkitulta. Niin minä ainakin kuvittelen toisinaan. Nyt huomasin puntaroivani puhettani tavallistakin enemmän. Mietin mitä sanoja voin käyttää, miten paljon minun voi ja pitää kommentoida, milloin on parempi olla hiljaa, miten puhekielistä puheeni voi olla, miten puhuttelen vanhempaa miestä, vanhempaa miestä joka ei ole tuttu muttei tuntematonkaan. 

Miten nuori terve elämäänsä aloitteleva keltanokka voi reagoida vanhan elämää nähneen sairaan ihmisen "lähellä kuolemaa" -kokemuksiin. Mitä siihen voi sanoa.