Olen miettinyt viime aikoina paljon yksinäisyyttä ja toisaalta ihmisen väitettyä luontaista tarvetta sosiaalisiin kontakteihin.

Minä viihdyn yksinäni. En tiedä, johtuuko se siitä, että todella nautin yksinolosta vai siitä, että olen viettänyt paljon aikaa yksinäni ja olen ikään kuin ehdollistunut yksinoloon. Toisaalta minäkin tarvitsen ihmisiä lähelleni. En voisi kuvitellakaan tekeväni yksinäistä työtä ilman työyhteisön tukea. En voisi kuvitellakaan arkea ilman kohtaamisia ystävieni kanssa. Niin, siinä tuli se avainsana. Tuki. Tarvitsenko sosiaalista elämää siksi, että kaipaan tukea ja kannustusta. Eikö seuraa pitäisi haluta seuran itsensä vuoksi.

Joulun jälkeen olen alkanut nauttia yksinolosta aivan uudella tavalla. Olen ikionnellinen, jos saan viettää koko päivän tai useampia päiviä yksin kotona (lähellä valmistumista olevalta opiskelijalta se onnistuu keskellä viikkoakin). Ystäviä on ihan kiva nähdä vaikka kahvilassa, mutta salaa toivon, ettei kahvittelu venyisi kovin pitkäksi. Aika olisi pois yksinolosta. Lomalla oli ihan kiva olla, mutta tuskin maltoin odottaa, että saisin palata takaisin omaan yksinäisyyteeni. Joskus tekee mieleni kieltää, kun ystäväni kysyy, saako hän tulla käymään. Olen hyvää vauhtia erakoitumassa.

Yksinäisyys on mielenkiintoinen ilmiö. Yksinäisyys määritellään usein siten, että ihmiset, jotka elävät yksin tai joilla ei ole paljon sosiaalisia kontakteja, ovat yksinäisiä. Toisaalta ihminen voi tuntea itsensä hyvinkin yksinäiseksi, vaikka hänellä olisi vilkaskin sosiaalinen elämä. Oma sisäinen kokemus on se, joka määrittää yksinäisyyden sisällön. Minä nautin (tällä hetkellä) yksinolosta, mutten ole yksinäinen. En ole yksinäinen, koska nautin yksinolosta. Olen usein tuntenut itseni paljon yksinäisemmäksi silloin, kun elämäni on ollut vauhdikasta (tai no, vauhdikkaampaa; minä ja sana vauhdikas samassa yhteydessä kuulostaa omituiselta) ja olen viettänyt jatkuvasti paljon aikaa samojen ystävien kanssa.

Moni on sanonut minulle, että ole onnellinen, että viihdyt itseksesi. Se on hyvä asia. Niin. Onhan se. Kuitenkin välillä pieni yhteiskunnan arvotuksia kuunteleva ääni piipittää huolestumistaan. Ihminen on sosiaalinen eläin. Ei voi olla normaalia valita yksinolo sosiaalisen elämän sijasta. Vai voiko?