Hermostuin ja pelästyin taannoin ihan tosissani, kun ystäväni kertoi ehdottoman mielipiteensä siitä, mitä minun pitäisi tehdä.

Olin hyvin alakuloinen, itkeskelin, eikä missään tuntunut olevan mitään järkeä. Yritin kertoa tunteistani ystävälleni, ja hän määräsi minut psykologille. Se ei ollut kehotus, se oli käsky. En pidä siitä, että minua käsketään. Haluan itse päätyä ratkaisuihin, joita elämässäni teen. Joskus se johtaa jopa siihen, etten tee niin kuin minun pitäisi tehdä vain siksi, että joku toinen on käskenyt minun tekevän niin enkä ole itsenäisesti päätynyt kyseiseen ratkaisuun. Itsenäisyyden menettämisen pelossa en suosi terapiaakaan. Haluan pärjätä itse, olla itse vastuussa omista päätöksistäni.

Ystäväni kommentti sai minut katsomaan itseäni ulkopuolisin silmin. Olenko todellakin terapian tarpeessa. Miksi minun pitäisi pärjätä yksin, jos minulla on paha olla. Eikö psykologiin turvauduta juuri silloin, kun elämä on umpikujassa, on käsiteltäviä asioita, lohduton olo. Ystäväni sanoi myös jotain muuta. Hän itse käy psykologilla puhumassa asioistaan. Ihminen, joka minusta vaikuttaa varsin tasapainoiselta ja avoimelta. Mihin hän psykologia tarvitsee, mietin. Hän antoi minulle vastauksen: hänen tarpeensa puhua ylittää häenlle läheisten ihmisten vastaanottokyvyn. Heillä on omiakin murheita. Psykologilta hän saa ylimääräisen korvan, koulutetun korvan, jonka kuuluukin kuunnella väsymättä ystäväni vuodatuksia.

Me olemme hyvin samanlaisia. Ystäväni ja minä. Olemme avoimia ja rehellisiä. Ja ajattelemme liikaa. Kerromme henkilökohtaisista asioistamme, vaikeistakin tunteistamme ja salaisuuksistamme ehkä keskimääräistä enemmän ja avoimemmin. Olen ollut itsekäs ja pitänyt itsepäisesti kiinni oikeudestani avautua läheisilleni. Olen myös kannustanut läheisiäni puhumaan enemmän asioistaan. Olen huomaamattani lakannut puhumasta, kun en ole saanut vastakaikua. Yhä jatkaen saarnaamistani avoimuuden tärkeydestä. Tekopyhää.

Kielteisestä ensireaktiostani huolimatta harkitsin hetken ystäväni määräystä. Mutta vain, koska havaitsin ajatteluni epäloogisuuden. Aiemmin elämässäni olen kuitenkin turvautunut muihin aivan liian helposti ja kokenut joka kerta menettäväni liikaa itsenäisyyttäni. En myöskään pääse siitä ajatuksesta, etten oikeasti tarvitse terapiaa. Minähän olen terve, toimintakykyinen ihminen. Terapia kuuluu kohdallani menneisyyteen, jolloin olin todella masentunut. Yhdistän asiat voimakkaasti toisiinsa. Terapian tarpeen myöntäminen olisi kausittaisen epätoivon korottamista asemaan, jota se ei ansaitse. Minun ongelmani on vain taipumus ajatella toisinaan liikaa ja vähemmän kehittävästi.

Yritän jälleen opetella purkamaan ajatuksiani kirjoittamalla.